Mieheni ei ole yhtään sellainen, mitä kuvittelin tulevan mieheni joskus olevan. Myös moni ystävistäni on sanonut etenkin seurustelun alkuvaiheessa, että he eivät näe minua hänen kaltaisensa kanssa. Mies ei ollut sitä mitä halusin ja odotin.  Mun mies tanssii, valitettavasti. Mies ei metsästä, ei kalasta. Viihtyy kotona mielestäni ihan liikaa, itse kun olisin valmis lähtemään reilaamaan ympäri eurooppaa milloin tahansa, mökkireissuista tai telttailusta nyt puhumattakaan. Ei osaa puhua ja keskustella kuten haluaisin. Katsoo typeriä elokuvia (Nuija ja Tosinuija?!). Ei lue kirjoja. Vastustaa lemmikkejä. On hidas. Miettii ihan liikaa asioita. Tietää, tai luulee tietävänsä kaikesta kaiken. Ei kehu. Sekaantuu aivan liikaa sisustukseen. On itsepäinen ja vastustaa muutoksia. Keräilee pihalle kaikennäköistä outoa tavaraa ja rikkinäisiä autoja, joita korjailee kun siltä tuntuu.Nukahtaa heti seksin jälkeen. Vuosia minua häiritsivät ne puutteet ja viat joita hänessä oli. Keskitin kaiken huomion siihen mikä oli huonosti, niin miehessä, parisuhteessa ja omassa elämässäni. Aika paljon asiat, jotka miehessäni häiritsi, heijastui myös muuhun elämään. Kun mies ärsytti, kaikki oli paskaa. Epäonnistuin mitä suurimmassa määrin näkemään kaikkea hyvää mitä olin saanut.

Mun mies vaihtaa vaipat. Heräsi öisin nostamaan vauvan tissille ja antaa nukkua aamulla pidempään. Se ottaa kainaloon kun sitä tarvitsen. Korjaa auton ja rakentaa talon. Se kuuntelee, vaikkei välttämättä puhu. Leikkii lasten kanssa. Laittaa aamulla auton roikkaan. Tuli kesken päivän töistä kotiin, kun en jaksanut nousta lattialta lämmittämään pilttipurkkia seitsemän kuukauden vanhalle vauvalle. Hoiti lapset, talon, työt ja arjen pyörityksen silloin kun makasin masennuksen kourissa sängyssä ja itkin kuukausitolkulla.

Sekään ei minulle riittänyt. Maksoin takaisin pettämällä ja eroamalla. Haukkumalla ja vähättelemällä. Syytin omasta pahasta olostani miestä ja olin vihainen koska hän ei auttanut minua voimaan paremmin. Mies tunsi itsensä riittämättömäksi, mikään ei ollut tarpeeksi. Mihinkään en ollut tyytyväinen.

Kun se peili on niin ylhäällä ettei omaa kuvajaistaan nää on helppo syyttää toista. Ymmärsin hiljattain miten suuri merkitys toiveilla ja odotuksilla ihmisen elämässä on. Kun oman elämän odotukset eivät täytykään, on helppo olla tytyymätön. Jättää näkemättä se muu hyvä, mitä elämä on tuonut tullessaan. Sama koskee myös odotuksia omasta itsestään. Kierin turhaan kauan syyllisyydessä ja itsesyytöksissä äitiyteni suhteen. Mikään ei mennyt niinkuin piti. En jaksanut leikkiä hiekkalaatikolla, koska rehellisesti sanottuna se on tylsää. En tehnyt soseita itse tai käyttänyt kestovaippoja. En yltänyt äitiydessä siihen mittapuuhun, mihin olin halunnut. Olin epäonnistunut. Huono äiti. Kunnes tajusin, ettei äitiyttäni voi mitata suorituksilla. Että kaikkeen ei pysty kukaan. Että lapseni ovat onnellisia valmisruuista huolimatta.

Ymmärsin myös sen, ettei mies koskaan ole ollut vastuussa mielenterveydestäni. Olen itse vastuussa omasta hyvinvoinnistani. Hän on tehnyt sen mitä pitääkin, ollut siinä. Mies ei voi korjata menneisyyttäni ja rakastaa minua koko tähänastisen elämäni edestä. Hän voi vain rakastaa nyt. Ja olla siinä. Ja minun pitää antaa hänen tehdä se.

Erilaisilla nimeltämainitsemattomilla keskustelupalstoilla (Vauva) on usein kirjoituksia liittyen eroon. Erota vai ei? En uskalla erota? Mies sitä ja mies tätä... Jätän lausumatta ääneen arvioni kyseisten ihmisten älykkyydestä liittyen siihen, onko palsta oikea paikka miettiä suhdetta, jonka ulottuvuuksia taivaineen ja helvetteineen on miljoonia. Asioita kannattaa arvottaa itselleen. Unohdamme liian helposti sen mitä meillä on, kun elämä heittelee ja arki on raskasta.

Mieheni kanssa olemme eronneet. Usein. Menimme niinkin pitkälle että kannoin tavarani uuteen osoitteeseen ja aloittelin uutta elämää. Meiltä ja minulta meni kauan ymmärtää ja erotella asiat, jotka parisuhteessa ja miehessä ovat vikana asioista, jotka olivat vinksallaan minussa. Syytin pitkään miestä ongelmista ja pahasta olosta, johon hän oli syytön. Mies koki itsensä riittämättömäksi. Meitä auttoivat rehellisen ja sanon REHELLISEN keskustelun jälkeen myös Väestöliiton sivuilla olevat parisuhdekurssit. Vuosien jälkeen tajusimme toistaneemme negatiivista kehää uudelleen ja uudelleen. Se mitä minä olin pitänyt rakentavana keskusteluna, ei sitä ollutkaan. Miehet eivät myöskään edelleenkään osaa lukea ajatuksia. Ne pitää vääntää rautalangasta. Omasta kokemuksestani voin kertoa, että mieheni ei millään pysy ajatuksen juoksussani mukana ja yrittäessään arvata pahan oloni syytä, hän on yhtä kaukana oikeasta kuin aurinko kuusta.

Vikoja on molemmissa luultavasti enemmän kuin perusmallin Opelissa. Ja joskus miehet eivät vain tajua. Masennusdiagnoosin saatuani mies yritti kai omasta mielestään auttaa. Hän kertoi lukeneensa jostain artikkelin siitä, kuinka itsetyydytys ehkäisee masennusta. Käännyin hitaasti katsomaan miestä ja räpyttelin muutaman kerran yrittäen sisäistää kuulemaani. "Siis haluat että masturboin?" Toinen kiemurtelee "No niin, ei kai siitä haittaakaan ole?" Kysyvä katse "Ja haluat varmaan valokuvia siitä?" Miehellä liian viaton ilme naamalla "No en, mutta jos VAHINGOSSA yllättäisin, niin voisin tulla vaikka mukaan...." Se y-kromosomilla varusteltu yksilö oli varmaan miettinyt miten vittumaista masentunut vaimo on. Mutta hetkinen, voinko hyötyä siitä jotenkin.....muistelen lukeneeni Jallusta tälläisen artikkeli, täytyypä mainita asiasta.

Toinenkin asia liittyy seksiin. Toista poikaamme odottaessa raskaus toi luonnollisia haittoja seksielämäämme. Paikat kuivuivat, kipuja siellä ja täällä sen lisäksi että olo oli muutenkin tukala. Mies ratkaisi asian tilaamalla liukuvoidetta ja käsiraudat. Sinänsä asiasssa ei mitään pahaa ole, jos ei lueta mukaan raskauspahoinvointia, minkä seurauksena jopa miehen käyttämä shampoon haju oksetti, ruoasta tai juomasta puhumattakaan. Siinä sitten mietit oksennus puoliksi suussa, kun mies tiedustelee mielipidettä liukuvoiteen mausta Kaalimadon sivuilla, että maistuisiko sperma paremmalle mango-melonin vai persikan makuisen glidin kanssa..... Käsirautojen tarkoitusta en uskaltanut edes kysyä. Luultavasti mies oli ajatellut, että valittaahan se, mutta pysyypä ainakin paikallaan...suukapula oli arvatenkin hukkunut postissa.

Nämä ja muutama muu miehen tekemä arviointivirhe eivät poissulje sitä, että olen saanut maailman ihanimman miehen. Hän on jaksanut, kannustanut, tukenut, kuunnellut ja hoitanut taloutta sekä lapset silloinkun en itse siihen pystynyt. Ja jos joskus hän unohtaakin kehaista ulkonäköäni tuntien laittautumisen jälkeen (mikä todellakin nostaa veren kiehumispisteeseen) hän on silti ollut paikalla, kun olen häntä tarvinnut. Kiitos. Ja rakastan.

Tiedän, kutsun sinua virheellisesti toiseksi naiseksi. Et ollut toinen nainen sanan varsinaisessa merkityksessä. Mitä siitä että satuit olemaan ystäväni ja tiesit että erosta huolimatta meillä mieheni kanssa jatkui intiimi suhde. Epäilemättä luulit että suhteemme oli ohi henkisesti, enkä halunnut miestä enää takaisin. Rehellisyyden nimissä minäkin ajattelin asian jossain vaiheessa olevan niin. Arviointikykysi petti silti täydellisesti siinä vaiheessa kun aloit säätämään tuttavasi miehen kanssa.

En ole vihainen, en itse tapahtuneesta. "Ei yksi kerta kesää tee.." ja niin edelleen. Tiedän että olet katkera, loukkaantunut ja pettynyt. Jätit ilmeisesti myös nykyisen aviomiehesi ihastuksesi vuoksi. Osoittaa jälleen huonoa arviointikykyä. Haluat keskustella mieheni kanssa tapahtuneesta. Niin mistä? Jos keskustelu koskee minun mustamaalaamista ja miehen takaisin vonkumista, voit unohtaa asian. Selvitä itse omat ongelmasi.

Me jatkamme suhdettamme. Kiitos sinun, tajusin viimein mikä elämässäni oli tärkeää ja mistä en ollut valmis luopumaan. Enkä ikinä ole. Meidän suhteemme ei olisi tällä tasolla ilman sinua. Siitä olen kiitollinen. Mutta muuten - katoa elämästämme. En halua nähdä tai kuulla sinusta enää ikinä. Mieheni on valintansa tehnyt. Elä sen kanssa.

Mekin elämme. Yhdessä ja onnellisina. Heräten jouluaattoaamuna sylikkäin lasten ääniin. Rakastaen. Toivottavasti alamäessä tästä lähin, luoja tietää että ylämäkeä on on matkalla ollut.

Mielialojeni taustalla on ahdistuneisuushäiriön ja masennuksen lisäksi todennäköisesti myös epävakaa persoonallisuus, jota tällä hetkellä yritetään helpottaa.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että loukkaannan herkästi, tunnen ja olen aina tuntenut itseni huonoksi sekä riittämättömäksi, suutun verisesti ja kun raivo on ilmiliekeissä satutan joko itseäni tai miestäni. Yllätyn aidosti aina kun joku haluaa olla ystäväni ja mieheni rakkautta jaksan epäillä loputtomiin. Pelkään menettäväni sekä hänet että lapset. Hylätyksi tulemisen tunne on sietämätöntä.

Siihen nähden että kumpikaan ei seurustelun alkuaikoina tiennyt ongelmistani mitään,mieheni on jaksanut ällistyttävän hyvin. Viime viikkoina olen voinutkin erittäin hyvin, johtuen todennäköisesti siitä, että vihdoin olen ymmärtänyt sisäisiä ajatusmallejani, pystyn hillitsemään itseäni ja olemme saaneet selvitettyä parisuhteemme ongelmat. Mies sen sijaan on ollut hieman epäluuloinen. Varovasti hän kysyi yritänkö liikaa ja mitä tämä nyt on. Katsoin hölmistyneenä ja sanoin: "Tälläinen minä olen hyvänä päivänä, olet aina nähnyt ne huonoimmat puolet. Nyt näet sen todellisen minän." Ja jos minulta kysytään, niin oli jo aikaki. Näin reilun viiden vuoden yhdessäolon jälkeen :)

Vaikka pystyn hilitsemään käytöstäni ja puhumaan tunteistani avoimesti, en edelleenkään pysty estämään tunnereaktioita. Tunteet tulevat myös uniini, jotka muodostuvat todella ahdistaviksi. Lisäksi tunteet väsyttävät. Kun myrsky riehuu sisällä sata lasissa hetken, jää tyhjä ja voimaton olo. Tällä hetkellä tunteiden käsittely ja jäsentäminen vievät valtavasti energiaa.

Mutta jotain olen oppinut. En enää lyö, koska olen vihainen. Rauhoitun ja etsin tunteen vihan takaa, joka useimmiten on loukkaantuminen, joku pelko tai miehen välinpitämättömyys. Nimeän sen, sanon ääneen ja annan miehen ottaa syliin. Ja itken niin helvetisti, että tuntuu kuin tukehtuisin. Uskokaa pois, tämä ON edistystä aiempaan elämään verrattuna.

 

 

Lapsuudenperhe on minulle äärettömän rakas. Huolimatta siitä, ettei elämä ollut kuten Onnen päivissä. Rakastan veljiäni, äitiäni ja isääni. Edesmennyt isäpuoleni merkitsi minulle enemmän kuin koskaan ymmärsin. Myös isän uusi perhe ja sen myötä tulleet ihmiset ovat aivan erityisellä paikalla sydämessäni. Sieltä sain myös siskon, jota minulla ei koskaan ollut <3

Ystävät ovat olleet aina toinen perheeni. Enemmän heidän kuin kenenkään puoleen olen kääntynyt elämäni solmukohdissa. Olen jakanut niin hyvät kuin huonot hetkeni, väliin enemmän väliin vähemmän avoimesti heidän kanssaan. Ystäville asioista voi puhua aivan eri tasolla kuin äidille tai puolisolle. Useimmiten asiat käsitellään hyvin mustan huumorin kautta, mutta se toimii!

Kaikkea ystävyyskään ei valitettavasti kestä. Minun kohdallani kompastuskivi on ollut masennukseni. Oma henkilökohtainen helvettini, josta on tahtomattani kärsinyt myös huomattava osa läheisistäni. Ihmissuhteet ovat kaikin puolin olleet koetuksella. Olen vähällä ollut menettää lapseni, mieheni, isäni, siskoni ja äitini. Tunteita on loukattu, kyyneliä vuodatettu, anteeksi annettu ja kannettu valtavaa syyllisyyttä. Ystävät olen tieten tahtoen pitänyt pahimpien aikojen ulkopuolella. Pahimmat hetkeni, romahdukset, itkuni, huutoni ja vihani on nähnyt vain (ja valitettavasti) mies sekä lapset. Jälkimmäisten kohdalla voin kertoa etten ole asiasta erityisen ylpeä. Luultavasti lapseni tulevat tarvitsemaan tulevaisuudessa satoja tunteja terapiaa. Olen pilannut heidän lapsuuden, ja todennäköisesti myös tulevaisuuden sekä kyvyn muodostaa terveitä ihmissuhteita. Se on minun ristini.

Suurin osa ystävistäni tietävät tänä päivänä kokonaistilanteen. Ja he ovat vielä siinä. Kiitos. Osa ei kestänyt sitä ettei elämäni olekaan täydellistä. Että minussa on virheitä ja että minäkin, järkevä ihminen teen virheitä.

Masennus on sairaus joka ei eroa flunssasta. Sairastua voi kuka tahansa. Mutta kukaan, korostan KUKAAN ei päätä masentua. Kukaan ei koskaan päätä hajottaa elämäänsä ja satuttaa rakkaitaan. Sairaus muutta ihmistä ja käytöstä. Se on sairaus joka puhuu, ei itse ihminen. Masentunut ei tahdo olla vaikea tai ilkeä. Hän häpeää ja kantaa valtavaa syyllisyyttä sekä epävarmuutta sisällään. Hänen läheisensä kärsivät, mutteivat koskaan niin paljon kuin masentunut itse.

 

Älä tuomitse. Älä jätä yksin. Älä käännä selkääsi. Älä uhkaile tai huuda. Älä yritä ymmärtää, mutta yritä kuunnella.
Rakasta. Lohduta. Ota syliin. Ole vierellä. Näytä että välität.
Jää.