Sanotaan että lapset ovat kuin tyhjiä tauluja. Vanhemmat vaikuttavat pitkälti siihen mistä taulu muodostuu. Onko taulu kesämaisema niityltä perhosineen vai Danten seitsemän helvettiä (saattoi niitä kyllä olla yhdeksänkin). Oma tauluni on uudelleen maalattu. Alkujaan se oli luultavasti sekoitus Picassoa ja Dalia. Värejä, kuvia, unia, tunteita ja yksittäisiä tapahtumia. Vanhempani eivät olleet kovin hyviä maalareita. En tiedä oliko kokemusta liian vähän vai materiaalit huonoja, joka tapauksessa jälki oli julkaisukelvotonta.

Vahva. Sitä sanaa minulle on hoettu koko elämäni ajan. X on vahva. X pärjää. Ja niin minä pärjäsinkin. Melkein kolmekymmentä vuotta. Suojelin taulua. Ensin vedin verhot sen eteen. Piilottelin sitä. Väheksyin, halveksin, vihasin. Tein bunkkerin sitä suojaamaan. Lopulta yritin tuhota sen. Ongelma oli siinä, että olin samalla tuhoamassa myös kolme uutta taulua. Ja tein suunnatonta tuhoa yhteen miltei keski-ikäiseen tauluun.

Kun ihminen romahtaa, se putoaa maahan ja särkyy miljooniksi pieniksi epätoivon palasiksi. Minä romahdin useasti ja keräsin itseni useasti. Palaset kerättiin kokoon väärin joka kerta. Liian nopeasti ja väärällä liimalla. Ja ennenkaikkea, keräsin aina kasaan tismalleen samat palaset kuin aina ennenkin. Viimeinen romahdus. Palaset ovat levällään. Mutta enää en kerää mukaani kaikkea. Jätän arvottomuuden ja pelon pois. Näin alkuun.

Kohta kohdalta tauluni käydään läpi. Peitetään valkoisella ja maalataan uudelleen. Kirkkailla väreillä.

Ja kirjoitan siitä matkasta.