Mielialojeni taustalla on ahdistuneisuushäiriön ja masennuksen lisäksi todennäköisesti myös epävakaa persoonallisuus, jota tällä hetkellä yritetään helpottaa.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että loukkaannan herkästi, tunnen ja olen aina tuntenut itseni huonoksi sekä riittämättömäksi, suutun verisesti ja kun raivo on ilmiliekeissä satutan joko itseäni tai miestäni. Yllätyn aidosti aina kun joku haluaa olla ystäväni ja mieheni rakkautta jaksan epäillä loputtomiin. Pelkään menettäväni sekä hänet että lapset. Hylätyksi tulemisen tunne on sietämätöntä.

Siihen nähden että kumpikaan ei seurustelun alkuaikoina tiennyt ongelmistani mitään,mieheni on jaksanut ällistyttävän hyvin. Viime viikkoina olen voinutkin erittäin hyvin, johtuen todennäköisesti siitä, että vihdoin olen ymmärtänyt sisäisiä ajatusmallejani, pystyn hillitsemään itseäni ja olemme saaneet selvitettyä parisuhteemme ongelmat. Mies sen sijaan on ollut hieman epäluuloinen. Varovasti hän kysyi yritänkö liikaa ja mitä tämä nyt on. Katsoin hölmistyneenä ja sanoin: "Tälläinen minä olen hyvänä päivänä, olet aina nähnyt ne huonoimmat puolet. Nyt näet sen todellisen minän." Ja jos minulta kysytään, niin oli jo aikaki. Näin reilun viiden vuoden yhdessäolon jälkeen :)

Vaikka pystyn hilitsemään käytöstäni ja puhumaan tunteistani avoimesti, en edelleenkään pysty estämään tunnereaktioita. Tunteet tulevat myös uniini, jotka muodostuvat todella ahdistaviksi. Lisäksi tunteet väsyttävät. Kun myrsky riehuu sisällä sata lasissa hetken, jää tyhjä ja voimaton olo. Tällä hetkellä tunteiden käsittely ja jäsentäminen vievät valtavasti energiaa.

Mutta jotain olen oppinut. En enää lyö, koska olen vihainen. Rauhoitun ja etsin tunteen vihan takaa, joka useimmiten on loukkaantuminen, joku pelko tai miehen välinpitämättömyys. Nimeän sen, sanon ääneen ja annan miehen ottaa syliin. Ja itken niin helvetisti, että tuntuu kuin tukehtuisin. Uskokaa pois, tämä ON edistystä aiempaan elämään verrattuna.